voy a....

Ja jälleen kerran hirvee vaihtariahistus :) hohhoh kuinkakohan usein näitäki joutuu kestämää. Onhan sitä tullu jo monena iltana itkettyy ja naurettuu tän homman takii, en vaa koskaa ajatellu et tää oikeesti herättäs näin paljon tunteita ittessää. Vaik eihän siin, vuos sitte en ees viel ajatellu et lähtisin seuraavana kesänä. Vuos sitte tää ajatus oli oikeestaa jonkunlaises sellases paikas mun ajatuksii, ettei sil oikeestaa ollu tilaa. Ku rehtori tuli puhumaa meille rotaryvaihosta suunnillee vuos sitte, en ees ajatellu että seuraavana syksynä hakisin koko hommaa mukaa.

Jo pienenä tyttönä mä puhuin äitille ja muille, että "sitten kun musta tulee iso tyttö niin mä lähden ainakin vaihto-oppilaaks jonnekkin kauas, varmaan amerikkaan". Ajatus Amerikasta varmaan siks, etten silloin 5-6 vuotiaana hirveesti tota maailmaa vielä tuntenu, ja Amerikka kuulostaa aina pienten ihmisten mielissä yhtä isolta ja kaukaselta:D No, ne ajatukset jäi kuitenki sillo haaveilun tasolle, ja monta vuotta meni etten ees ajatellu koko vaihtarihommaa. Se vaan oli yks niistä lapsuudenhaaveista, samoin ku rikas mies, iso talo ja uima-allas takapihalla.

Syksyllä joku sitte kuitenki kolahti. En edes muista mistä se lähti. Olisko ne sitten ollu ne STS:n vaihtarilehet, mitkä tuli kotiin. Niitä katellessa tajusin, että jos mä oikeesti haluisin hakee vaihto-oppilaaks, mun olis haettava nyt. Heitin sitte ajatuksen kotona ilmaan,aluks ihan vitsillä. Äiti ei tietenkää suhtautunu hirveen avoimesti asiaan, vaan vastaus oli ehdoton ei. No, sitten kuitenki aloin ajatella hommaa ihan erilailla. Et oikeesti lähtisin. Pitkäaikanen lapsuudenhaave ei jäiskää vaan haaveentasolle. Rupesin ottamaan selvää kaikista eri järjestöistä, ja muistin rehtorin keväällä pitämän esitelmän Rotarysta. Etin Rotaryn nettisivut, ja aloin tutustua homman ideaan. Seuraavalla viikolla olinkin jo kirjottanut kirjallisen hakemuksen vaihto-oppilaaksi, ja tuli kutsu haastatteluun.
 Haastatteluun mennessä pelotti suoraan sanoe aivan helvetisti . En tienny miten päin sitä olis ollu, ja kun lopulta astuin manalan pannuhuoneeseen kuuden (vai viiden vai seittemän?) pelottaavaki pelottavammalta näyttävän rotaryihmisen eteen, olin ihan jäässä. Sitten alko ne kysymykset, joiden jälkeen päässä pyöri ainoastaa ajatus siitä, että tää oli nyt sitte tässä. Rehtori lupas ilmotella viikon sisällä haastattelusta, pääsenkö vai enkö pääse hommaan mukaan. Ja seuraava viikko oliki sitte aivan tuskaa. Odottelin, odottelin ja odottelin. Kaverit sai tietää lähöstään, ja mulle ei ilmotettu mitään. Käytävillä yritin epätoivosesti törmätä rehtoriin että saisin tietää miten on käynyt mun kohalla, mutta turhaan. Sen kerran kun satuin törmäämään rehtoriin, tuntui kun se olis vältellyt mua. Ajatukset vaan varmistu hetki hetkeltä mun päässä; se oli nyt siinä sitten.
Perjantaina alko syysloma. Olin jo tottunut ajatukseen, että vaihtovuos ei vaan ollu tarkotettu mulle, se oliki vaa sellai lapsuudenhaave. Mutta tulipaha yritettyä ettei kaduta. Oltiin lähössä kaverin kanssa juhlistamaan loman alkua, kun rehtori soitti. "Tiiätkös miten tässä nyt on päässyt käymään..." alotti rehtori synkällä äänellä. No tiesinhän mä. Mua ei valittu. Niinkun olin jo moneen kertaan äidille,iskälle,kavereille ja kaikille todennut. "...sä lähdet ens vuonna vaihto-oppilaaksi jatkoi rehtori. Mä en voinut uskoo sitä todeks!

Minäkö, lähtisin vuodeks ulkomaille?