Nyt viedään siis viimesiä viikkoja Meksikossa! Monet vaihtarit on kotiinpaluukseen tehnyt yllätyssaapumisen, mutta mua ei oikeestaan sellaset vois vähempää kiinnostaa, niin että jokainen varmasti tietää että mä saavun suomeen 14.7 klo. 22.55! Olo on viime viikkojen aikana ollu tosi sekava... Sitä on miettiny ihan hirveesti, että kannattiko tää vuos oikeesti, mitä tää vuos on mulle antanu ja mitä oon ehkä tehnyt väärin, ja mitä olisin voinu tehdä vielä paljon paremmin...
Tänään menin illallistamaan mun ekan perheen äidin kanssa, joka on siis oikeastaan koko vuoden ajan ollu mulle se ainoo oikee äitihahmo. Juteltiin kaikesta ihan perusjutuista, koulusta, miten niillä on menny ton ranskalaisen kanssa, miten mulla on menny uudessa perheessä etc. Sit yhtäkkiä se äiti vaan alkaa itkemään ja yrittää samalla puhua, ja sanoo mulle kuinka tyytyväinen ja onnellinen se on että on saanu tutustua muhun, ja kuinka ikävä sillä on mua kotona ja kuinka aina mut nähdessään sillä tulee tosi onnellinen olo ja että mä oon opettanu sille niin monia asioita ja antanu niiden perheelle niin monta kehittävää askelta etc. Se sano, että mä tuun pärjäämään mun elämässä missä tilanteessa tahansa, koska oon kuulemma vaan sellanen persoona. Just noita teemoja, mitä on tässä viime viikkojen aikana tullu mietittyä.
Ennen tätä vuotta yks mun tavotteista oli päästä ikäänkun alottamaan elämä uusiks ihan totaalisesti. Paikassa, missä kukaan ei tiedä musta mitään, missä kukaan ei voi sanoa musta mitään, missä voin alottaa ihan puhtaalta pöydältä. Vuoden aikana en kiinnittänyt tohon seikkaan huomiota, mutta näiden viikkojen aikana mä oon huomannu, että se tosiaan toimi, ja että mä oon saanu niin monta uutta asiaa mun elämään, etten voi edes sanoinkuvailla niitä kaikkia. Se, kuinka ittensä voi oppia tuntemaan niin paljon paremmin, kuinka voi voittaa pahimmat pelkonsa, ja oppia nauramaan ittelensä ja omille mokilleen, kuinka voi oppia arvostamaan ihan päivänselviä asioita, ja huomata, kuinka kaikki se ajatusmaailma jota ennen on kantanut mukanaan, häviää pikku hiljaa. Tai no, ei häviä, vaan vaihtuu vaan paremmaks.
Tää vuos on antanu mulle niin paljon enemmän kun olisin koskaan osannu kuvitella. Ei sitä voi ymmärtää, jos ei oo ite kokenu sitä kaikkea. Mä palaan kotisuomeen Meksiko sydämessä, ja kaikkien niiden hyvien asioiden kanssa, joita tää vuos on mulle antanu. Voin olla varma, että mulla tulee olemaan aina Meksikossa monta kotia, perhe ja mielin määrin ystäviä ja kavereita odottamassa. En olis ikinä ennen tätä vuotta voinu kuvitella, että voisin kokea jotain tällasta, ja just sen takia tää elämä onkin elämisen arvosta! Pitää oppia arvostamaan joka hetkeä, ja ottaa jokasesta ilo irti!
Pusuja! Viimeisiä kuutta viikkoa käynnistellessä...
No hay comentarios.:
Publicar un comentario